Viikonloppu alkaa, joten tässä on jotain pohdittavaa…
”Emme voi hyväksyä tilannetta, jossa lähes puolet lapsistamme ei osaa uida. Järvemme, lapsemme ja identiteettimme vaativat toimia.”
Suomessa – maassa, joka on täynnä järviä ja jota vesi ympäröi – uimataidon pitäisi olla itsestään selvää. Sen pitäisi olla osa lapsuutta, kuten pyöräily tai lukemisen oppiminen. Mutta liian monille perheille vesi on tullut surun lähde, ei ilon.
Tämän vuoden heinäkuussa kuusi ihmistä hukkui yhden päivän aikana. Heidän joukossaan oli kolme somalialais-suomalaista teini-ikäistä, täynnä elämää, jotka huuhtoutuivat Kalajokin rannalla. He menivät veteen nauraen ja pallopelejä pelaten… mutta eivät koskaan palanneet. Heidän perheensä eivät ole enää koskaan entisellään.
Eivätkä he ole ainoita. Vuoden 2025 puoliväliin mennessä Suomessa oli hukkunut 40 ihmistä. Monet näistä ihmisistä olisi voitu pelastaa – jos he olisivat vain oppineet uimaan.
Nykyään lähes puolet kuudesluokkalaisista ei osaa uida kunnolla. Yksi kahdestakymmenestä ei osaa uida lainkaan. Se ei ole vain numero. Se on jonkun lapsi. Jonkun veli, sisko, ystävä.
Tämä kriisi ei johdu laiskuudesta. Se johtuu epätasaisista mahdollisuuksista. Jotkut koulut opettavat uimista. Toiset eivät. Jotkut vanhemmat voivat maksaa uimakoulun tai uimahallikäynnit. Toiset eivät. Asuinpaikka, tausta tai perheen varallisuus – nämä asiat ratkaisevat nykyään, opitko taidon, joka voi jonain päivänä pelastaa henkesi.
Kristiina Heinonen Suomen Uimaopetus- ja Pelastusliitosta ei pidätellyt sanojaan:
”Kuusi hukkumista yhdessä päivässä ei ole vain tragedia. Se oli vältettävissä.”
Kimmo Kohvakka Pelastuspalvelusta lisäsi:
”Uimataidot ovat heikentyneet merkittävästi. Uinti kuuluu koulun opetussuunnitelmaan, mutta käytännössä tuki vaihtelee suuresti.”
Pasi, keski-ikäinen isä, kiteytti asian parhaiten:
”Tarvitsemme ympäristö- ja yhteisövalvontaa – ei vain hengenpelastajia, vaan asianmukaisia opasteita, turvallisuustoimenpiteitä ja ihmisiä, jotka ovat aktiivisesti tarkkaavaisia.”
Ja Mira, kahden lapsen äiti, jakoi varoituksen, jonka meidän kaikkien on syytä kuulla:
”Ihmisten on nostettava katseensa puhelimistaan. Pelkkä veden lähellä oleminen ei riitä. Lapsia on valvottava kuin heidän henkensä riippuisi siitä – koska niin se onkin.”
Nämä eivät ole satunnaisia mielipiteitä. Nämä ovat todellisia, elettyjä kokemuksia. Jokaisen tilaston takana on tarina. Jokaisen hukkumisen takana on hiljaisuus, jonka ei olisi tarvinnut tapahtua.
Mitä siis on muutettava?
Ensinnäkin perusopetusta koskevaa lakia on muutettava. Uintia on opetettava – ei vain mainittava opetussuunnitelmassa. Sen on oltava mitattavissa, pakollista ja rahoitettu. Kunnat on saatava vastuuseen, eikä yksikään lapsi saa jäädä jälkeen postinumeronsa takia.
Meidän on tehtävä yhteistyötä urheiluseurojen, yksityisten ohjaajien ja kolmannen sektorin kanssa, jotta tavoitamme maan joka kolkan. Opetus- ja kulttuuriministeriön on lisättävä vuotuista budjettia pysyvästi kuljetusten, uimahalliajan ja pätevän opetuksen kattamiseksi.
Mutta koulutus yksinään ei riitä.
Tarvitsemme hengenpelastajia vilkkailla rannoilla. Monikielisiä turvallisuusmerkkejä julkisilla uimarannoilla. Ilmaista ensiapu- ja vesipelastuskoulutusta yhteisöissä ja kouluissa. Ja tarvitsemme kulttuurisen muutoksen – sellaisen, jossa vesiturvallisuuden opettaminen on yhtä normaalia kuin tien ylittämisen opettaminen.
Koska uimataito ei ole ylellisyyttä. Se ei ole vain joidenkin harrastama urheilulaji. Se on elämäntaito. Ihmisoikeus. Yksikään lapsi Suomessa ei saisi kuolla siksi, että hänellä ei ole ollut mahdollisuutta oppia uimaan.
Toimitaan nyt – ennen kuin toinen kesä päättyy hiljaisuuteen.
Olemme sen velkaa sureville perheille. Olemme sen velkaa nykypäivän lapsille. Olemme sen velkaa itsellemme.
